Roosan kohdallahan olen aina unelmoinut pennuista - josko se olisi emänä ensimmäiselle itse kasvatetulle pentueelle. Tähän ollaan tähdätty, käyty näyttelyissä ja koeurakin on käynnistetty - ja jatkuu taas syksyllä. Yksi serti on tullut ja ainoista kokeistakin tähän mennessä upea 1-tulos. Mutta mitä niillä enää tekee?
Roosalla oli elämänsä toiset juoksut tammikuussa. Noin pari viikkoa sitten se rupesi uudelleen tiputtelemaan, eläinlääkäri totesi diagnoosina kohtutulehduksen, jota itsekin osasin epäillä. Neiti sai antibioottikuurin, kun olin sitä mieltä, että yritetään, joskos siitä kuitenkin vielä myös emokoiran saisi. Antibiootit vain eivät lopettaneet tiputtelua, koiran kunto oli kuitenkin hyvä ja se oli pirteä. Keskusteltuani uudelleen eläinlääkärin kanssa ja painiskeltua omien tunteideni ja toiveideni kanssa tovin, päädyttiin siihen, että paras olisi koiralle, että se leikataan. Loppujen lopuksi päätös kyllä myös jossain määrin helpotti. Sitten ei tarvitsisi enää miettiä, kumpi koira menee evakkoon juoksujen aikaan, tai josko vahinko käy.
Nyt se sitten makaa leikkauspöydällä. Oli melko paska fiilis lähteä ajelemaan kotiinpäin odottelemaan pariksi tunniksi, että saa hakea sen takaisin. Ei ole helppoa luopua unelmista, mutta ehkä näin on parasta. Eipähän tarvitse miettiä tulehduksen uusiutumista, eikä juoksujen osumista keskelle kiivainta jahtikautta. Silti se harmittaa.
Voihan sitä yhä tähdätä siihen, että saataisiin loput sertit muotovalion arvoon - ja että saataisiin ne tarvittavat koetulokset siihen myös. Tai jopa käyttövalioitumiseen vaadittavat. Koskaan ei voi tietää. Kuitenkin väkisinkin ajattelee, että mitä hyötyä niiden hankkimisista enää olisi, muuta kuin meriittejä kasvattajan ja vanhempien pussiin? Ehkä siitä huolimatta tulee niitä vielä tavoiteltua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti