Onnellinen metsäkoira

Rölli pääsi tänään, vihdoin, ensimmäisen kerran metsään tälle kautta. Kyllä tätä on odotettukin, varmasti molempien osalta! Itselleni otin matkaan evästä, kahvia ja sienestysvälineet. Irtipäästämisen jälkeen ehti kulua muutama minuutti, kun rupes jo aja raikamaan - lämmitti kyllä sydäntä, ihan huisi fiilis! Ajo tosin oli lyhyt, jonkun reilut 10 minuuttia, jonka jälkeen hukka, eikä tuo jaksanut kuin hetken tarkastella hukalla kunnes tuli ilmoittautumaan. Lähti kyllä takaisin sitten vielä miettimään, että mitähän tapahtui, mutta taisi mennä lähinnä yleiseksi maisemankatseluksi.. oli kyllä kuuma kelikin, että en periaatteessa ihmettele, ettei ihan sujunut niinkuin oppikirjoissa. Kello oli kuitenkin puolenpäivän, kun ajo lähti. Otettiin sitten pieni juoma- ja evästauko, jonka jälkeen läksettiin toiseen suuntaan kävelemään, siellä meikäläisen kuuloa häiritsi metsätyökoneen räminät ja muut, mutta ajattelin, että mennään nyt kuitenkin, kun pitäis olla hyvää jänöpaikkaa.

Sain muutaman suppilovahveron ja karvarouskun kerättyä ja kun puhelin totesi, että yhteydessä jotain vikaa, läksin takaisin autollepäin. Rupesin sitten siinä kävellessäni kuuntelemaan, että ihan kuin koira haukkuis, vai onko kuitenkin vain sen metsätyökoneen äänen kaikumisia tai jotain. Mutta kyllä, haukku kuului! Tracker kertoi välimatkan olevan paikastani riippuen (eli kun vein sienet autolle ja sitten lompsutteline eestaas etsien paikkaa, jossa se metsätyökone ei ihan kamalasti häireis ääniä) 700-900 metriä koiraan, ja haukku kuului kyllä kokoajan. Taas tuli niin hieno fiilis - kunnes puhelin soi ja lasten hoitopaikasta tuli ilmoitus, että nuorempi muksuista kuumeessa. Siinä vaiheessa rupesi haukkukin harvenemaan ja käymään katkonaisemmaksi, vissiin rupes tuleen pieniä hukkia tai jotain. Otin sitten auton ja ajelin mahdollisesti hieman lähemmäs koiran olinpaikkaa ja rupesin huutelemaan, odotin, katsoin välillä Trackeria ja huusin lisää. Tiettekstei, Rölli tuli. Siis se tuli huutamalla metsästä :D En tiedä, oliko tää jotain ekan kerran utopiaa, vai oliko reilut 11km takana metsässä väsyttänyt ressukan niin pal, että oli todennut olevan mielekkäämpää palata kuin jatkaa hukan selvittelyä, mutta tuli kuitenkin. Onhan tuo kuitenkin ihan eri juosta metsässä kuin mitä pyöräillessä tasaista (tai no, vaikka mäkistäkin, mutta pitävää, tasaista alustaa) maata.

Ihan tyytyväinen olen kyllä tähän ekaan päivään, vaikka ajoja ei yhteensäkkään tullut kuin vissiin n. 40 minuuttia. Kuitenkin ajankohta oli mikä oli, lämpötila oli lähellä kahtakymppiä ja nyt lähinnä muisteltiin, mitäs siellä metsässä kuuluisi tehdä. Olisi kyllä mahtavaa, jos jätkällä ois tässä kesän aikana toi tottelevaisuus sen verran parantunut, että tosiaan tulisi kutsuttaessa sieltä metsästä.. tästä on taas hyvä jatkaa! Sunnuntaina viimeistään uuden kerran. Kyllä oli koira tyytyväisen näköinen, eikä vaikuttanut kotiotullessa mitenkään väsähtäneeltä.

Liikaa ajatuksia pieneen päähän

On uskomatonta ajatella, että Nanin kuolemasta on vasta alle viikko. Itseasiassa täytyy myöntää, että jo maanantaina Rölliä lenkittäessä mietin, että koskahan sekin on päässy tekeen jotain - kunnes tajusin, että eilen (eli sunnuntaina) oltiin mätsäreissä, sattui vain niin, että sieltä menin tallille. Jotenkin aiempi päivä pyyhkiytyi mielestä, jotenkin tuntuu, että aika matelee ja jotenkin, että se menee ihan kauhiata rallia. Ehkä siksi, että tässä välissä on jo ehtinyt tapahtua niin paljon. Ensin surffasin yhden yön katsellen koiranpentua itselleni, sitten rupesin katselemaan millaisia varsoja löytyy kaupan. Jotenkin tulin ajatelleeksi, että käydään nyt kurkkaamassa Tanskan heste-nettetin markkinapalstakin, kun olen siellä muutoinkin aina pyörinyt myytäviä katsellen. Sitten päädyin jo aiemmilta visiiteiltä tutun tallin sivuille ja rakastuin. Otin yhteyttä. Tein selvittelyä kaikesta, viestittelin kasvattajan kanssa. Nyt mulla ois varattuna welsh part bred-tammavarsa, jonka pitäisi matkustaa koko matka Tanskasta Suomeen joskus joulukuussa. Siis mitä?

Huvittavinta tässä on se, että silloin kun Naniin rakastuin kuvan perusteella, olin katsellut myytäviä welsh-poneja, lähinnä b-sektiota. Sitten mulle tulikin iki-ihana, uskomattoman luonteen omaava russivauva. Nyt lähdin etsimään russivauvaa, salapoliisia leikkien selvittelin senkin, että Ruotsissa on syntynyt ainakin yksi tiikerinkirjava tammavarsa tälle vuodelle ja selvitin sen kasvattajan ja löysin jopa sähköpostiosoitteen. Tänään oli tullut vastaus, ettei tämänvuotiset varsat ole heillä myynnissä, koska tarvitsevat kipeästi tammoja omaan kasvatustyöhönsä. Helpotus sinällään, se tiikerinkirjava olisi ollut varmasti vastustamaton. Lupasi kyllä kysellä muilta kasvattajilta varsoja, mikäli olisin vielä kiinnostunut - tarvinnee vastailla, että löysin jo omani, mutta muistan tämän jatkossa! Eli nyt kun sitten etsin sitä russia, löysinkin sen ekalla kierroksella etsimäni welshin. Jos nyt niinkään voi sanoa. Nami oli täydellinen. Toivottavasti tämä tuleva varsani on myös omalta osaltaan, olen jo ristinyt hälle lempinimeksi Uni.

Sitten on tullut vietettyä öitä Youtuben ihmeellisessä maailmassa. Nukkuminen on vaikeata, kun samaan aikaan puhkuu intoa ja odotusta, mutta sitten sieltä nousee vähän väliä niitä kuvia Nanista ja viettämistämme hetkistä, siitä, kuinka hienoa ja mukavaa meillä oli. Aina päällimmäiseksi tuntuu nousevan se, ettei viimeisellä lenkillämme poni olisi tahtonut kääntyä kotiinpäin - ja se, että kaiken tämän piti tapahtua vasta joskus 20-30 vuoden päästä. Jolloin mulla olisi Nanista varsoja ja varsojen varsoja pitämässä tamman "elossa" vielä kuolemankin jälkeen. Kuitenkin. Youtubessa olen katsonut hevosvideon toisensa perään. Naksutinkoulutusta, varsan koulutusta naksuttimella, videoita Carolyn Resnickin metodista, maastakäsittelyä. Kaikkea sellaista, mitä tiedän nyt tahtovani tehdä, mitä en ollut vielä Nanin ostaessani tajunnut koettaa. Tai tajunnut, että voisivat olla mun juttu. Olen ajatellut vaan niin paljon. Pää-ressukka ei oikein pysy perässä kaikessa tässä. Haluan ostaa kirjoja, katsoa lisää videoita, päästä opiskelemaan käytännössä. Olla parempi ihminen alusta asti tässä uudessa yrityksessä omistaa poni ja työskennellä sen kanssa seuraavat 30 vuotta! Miettinyt, miten lapsille opetan kaiken tämän, miettinyt, kuinka nopeasti uskaltaa niitä ylipäänsä uuden tulokkaan lähelle päästää.. ja entä jos kaikki meneekin pieleen. Entä jos Uni ei jostain syystä tulekaan? Sitten joudun aloittamaan etsimisen alusta, odottamisen alusta.

Oli kamalaa hakea tallilta eilen Nanin varusteita pesuun, koska poni ei ollut laitumellansa. Jotenkin todella tyhjä olo, väärä. En uskaltautunut vanhan tallin puolelle (jonne veimme ponin viimeisenä köpöttelynään) katsomaan, onko nahkariimu, joka ponilla oli päässään, siellä. Sitten kun tein uusintakeikan ja etsin ekalta reissulta jääneitä remmeleitä ja vermeitä mukaani, uskaltauduin jo hakemaan nahkariimunkin. Teki vain mieli puristaa sitä sylissä, haistella. Olin tyytyväinen, että leikkasin Nanilta tukan ja pistin postiin, jotta saisin siitä korun, jotta minulla olisi edes jokin mahdollisuus pitää poni lähelläni seuraavat ties kuinka monta vuotta. Olen koittanut katsella kuvia, jotta mistä teettäisi jossain vaiheessa "muistotaulun" - kun tarkoituksena olisi teettää kuvat nyt ainakin Tildasta, Ilarista ja ponista, tehdä "muistoseinä" rakkaille muistoille. Tällä hetkellä katsomistani kuvista tämä lienee parhain. Vaikka olenkin itse siinä niin valjuna ja ärsyttävänä, on siinä silti jotain sellaista, mitä haluan ihmisten näkevän minusta ja ponista, meistä. Millaista se oli. Mulla on niin ikävä samoilemaan, höntsäilemään ilman satulaa, ohjat tai riimunnaru riimussa. Sitä, että mentiin just sinne ja just sitä vauhtia, mikä nyt sattui olemaan luonnollista ja oltiin vain me. Sitä kun sai laitumella viettää pitkän aikaa vain rapsuttaen, ponin pää olalle painettuna. Sellaista yhteistä olemista, hyvänolontunnetta. Kun ollaan vaan siinä, eikä muuta maailmaa ole. On niin epäreilua, etten enää koskaan pääse Nanin kanssa tekemään tai olemaan. En enää koskaan voi tuntea ikävää sen luokse ja helpotusta kun sinne pääsen. Voin tuntea vain ikävää ja haikeudella muistella mennyttä. Se oli hyvää aikaa.

Toivottavasti hyvää on myös tulossa. On niin tyhjä olo ilman omaa kaviokasta.

Hyvästi rakas

Se on vain niin väärin, ihan kuin viimeaikoina ei ois ollu surua tarpeeksi, niin nytten sitten tämäkin vielä. On niin tyhjä olo. Ei voi käsittää, kuin voi ponin joutua lopettaan noin nuorena. Meillä oli viimeaikoina kaikenlisäksi vielä ehkä kivointa ikinä. Samoilla metsissä ja metsäteillä ilman satulaa, riimuun kiinnitetyt ohjat löysinä roikkuen. Mentiin sinne minne nenä näytti ja sitä vauhtia, kun hyvältä tuntui. Poni seisoi hoitaessa nätisti paikoillaan, vaikka olisin käynyt peremmälläkin tallissa hakemassa tavaraa. Nyt en saa enää ikinä tehdä sen kanssa, en tuntea sen lämpöä enkä voi enää ikinä estää sitä rapsuttamasta minua..

Tämä on viimeinen kuva, jonka rakkaastani otin. Ehkä se kiteyttää aika paljon siitä, kuinka elämäniloinen se oli. Tällaisena tahdon sen aina muistaa.