Halu olla parempi ihminen

Viimeaikoina minussa on herännyt halu yrittää enemmän - olla vähemmän äkkipikainen eläimilleni. Kaiken lisäksi luulen, että tämä nykyinen äkkipikaisuus on raskauksieni tulosta, jotenkin tuntuu että on hormoonit jääneet jylläämään tai jotain, en tiedä. En kuitenkaan tahdo ainakaan tunnustaa, että olisin aina ollut näin lyhytpinnainen! Kuitenkin, etenkin poneilussa mulla on käynnissä jonkunsorttinen murroskausi, ehkä se käy ilmi jo siitä, että pääasiassa mennään riimulla ja kuolaimettomilla bb-mallisilla suitsilla, käytetään rungotonta satulaa ja kengät loistavat yhä poissaolollaan ponin kavioissa. Edetään hissukseen ratsutuksessa, ei yritetäkään mitään kummallisempaa, jos tuntuu vähänkään siltä, että jompaakumpaa ei nyt kiinnosta, tai jos oma mieli ei ole riittävän tyyni jo aloitellessa.

Vahvana minussa elää kuitenkin tämä perinteinen suomalainen hevosenkäsittelytapa ja edetään pienin askelin. Ahaa-elämyksiä tulee silloin tällöin, miten voisin tehdä asiat ponin kannalta miellyttävämmin - kuitenkin mielellään niin, että asiat saadaan hoidetuksi. Tästä erinomaisena esimerkkinä pesupaikalla käyminen ja siellä jalkojen/hännänalueen pesu, jota on joutunut viimeaikoina taas tekemään paljonkin - ja tarvetta olisi tehdä vielä enemmänkin. Ennen vanhaan poni olisi pistetty naruista molemminpuolin kiinni ja mahdollisista väistämisyrityksistä huolimatta se olisi pesty. Nyt ollaan pari kertaa menty toisella tapaa ja olen taluttanut ponin pesupaikalle, nenä takaseinälle päin, pudottanut narun lattialle, mahdollisesti pitänyt ihan päästä varuuksi kiinni. Käskenyt seisomaan siinä ja rauhassa hoitanut pesut, eikä poni ole ollut moksiskaan! Sitä on selkeästi ahdistanut pesupaikalla kaksinpuolin kiinnioleminen, kun ei pysty kunnolla seuraamaan tapahtumia ja kaikenlisäksi edessäpäin on se ah-niin-houkutteleva vapaus, turva siltä pahalta vedeltä. Kun se nyt pystyy seurailemaan mitä teen ja samalla tutkiskelemaan pesupaikan hajuja, ei kiirettä ole mihinkään.

Sitä kuulee niin paljon, että pitäisi käyttää vähän raippaa tai muuta "väkivaltaa", että poni rupeaisi käyttäytymään. Tällä hetkellä mietin, että miksi pelotella Nania, sillä on kuitenkin sydän täynnä kultaa, vaikka välillä ponimainen (ja tammamainen) oma tahto yrittääkin esille. Sitten vaan selvitellään rauhaksiin, että mikäs nyt mättää, miksi asiat eivät suju - välillä jään epätietoiseksi, mikä oli, välillä tulee ahaa-elämys taas tässäkin. Välillä se ahaa-elämys tulee jälkeenpäin, mutta olet ollut ihan siinä partaalla, että olisit keksinyt sen jo ongelman ilmetessä. Kuten se, että Nanille oli älyttömän epämieleistä lähteä lenkille kesällä siihen aikaan, kun se ei meinannut pysyä missään aidoissa ja joutui sitten olemaan pienen poniparan elämään suhteutettuna pitkän pätkän yksinään tarhassa. Kun ei ole tarhassa kaveria, jonka kanssa rapsutella ja hengailla, ja sitten vielä lähdetään repimään pois edes näköyhteydestä muihin hevosiin, niin se taisin raastaa pienen laumaeläimen mieltä. Me ollaan pärjätty vallan mainiosti ilman raippaa, enkä osaa ajatella, että poni enää ainakaan minun kanssani edes pahemmin koettaisi mitään "ponimaisuuksia". En sitten tiedä, miten se on muiden kanssa. Olen ruvennut jo hieman Pinjaakin kouluttamaan poninkäsittelyssä, vaikka se ehkä vielä turhan aikaista onkin - mutta kasvaapahan ainakin siihen, että väkivalta ei ole ratkaisu.

Minulla on toki vielä paljon jonkunsortin epävarmuutta esimerkiksi kuolaimettomuutta kohtaan - ajamaan lähtiessä olen muutaman kerran jo harkinnut kuolaimettomien laittamista, mutta en ole sitten kuitenkaan sitä tehnyt. Jännittää, että koska poni saattaa välillä säpsähtäessään tai jostain kiukustuessaan ottaa pienet pukit, että kuolaimettomalla en saisi muka pidettyä sitä päätä ylhäällä.. ensi kerralla yritän taas saada luottoa itseeni ja poniini, tiedostan kuitenkin aika pitkälle ne riskikohdat pukittelua ajatellen ja toisaalta poni on nykyään lopettanut pukit myös nopiaan, on oppinut ehkä sen, ettei niistä enää saavutakaan vapautta ;D Mutta tahtoo silti kertoa mielipiteensä tiettyihin asioihin, välillä jos hoputan huonossa paikassa, satunnaisesti tietyissä tutuissa paikoissa, joissa aiemmin pukittelusta on seurannut jotain hyötyä, tai vaikka siihen, että koiranperhanalla on vapaus juosta ohi, edestä, takaa, metsään, tielle jne. ja ponilla ei. Selästäkäsin tätä pukittelua sitten taas ei ole ilmennyt..

Haluaisin oppia niin paljon siitä, miten olla luonnollisesti hevosten kanssa. Miten päästä siihen tilaan, ettei varusteita tarvita laisinkaan. Testasin tavallaan hieman asiaa viimeisimmän ajolenkin jälkeen, kun en laittanutkaan ponille narua kiinni, kun sen ohjasin valjastuskatokselta tallin puolelle harjaukseen ja kavioiden tarkistukseen. Heinäkärryjen vieressä ei-yllättävää-kyllä poni hetken viipyi, mutta jatkoi kyllä sitten perääni matkaa - olisi kyllä kävellyt suoraan karsinaansa, ellen olisi aika vahvasti paineistanut tekemään käännöksen ja asettumaan käytävälle itselleni sopivampaan asentoon. Tässä vaiheessa laitoin narunkin takaisin ja harjoiteltiin taas seisomista pieni hetki, kunnes totesin, että ponin mielessä on vain karsinasta löytyvät ruuat, sitaisin näennäisesti narun kiinni.

Paikallaseisomisharjoitusta n. viikon takaa

Tämä mun "leikkiminen" on edesauttanut sitä, että appiukko pyörittelee silmiään mun touhuilleni, mies ymmärtää vähän paremmin - tosin on hänkin välillä sitä mieltä, että pitäisikös välillä vähän suuttua ja tehdä jotain. En kyllä voi sanoa muistavani, oliko tämä sitä aikaa, kun poni ei vielä toiminut kärryjen kanssa erityisen moitteettomasti.. mielestäni ollaan edetty, niin minä kuin ponikin, tällä yhteisymmärryksen tiellä. Vielä on paljon opittavaa minulla, en tiedä, onko minusta niinkään (ainakaan ihan heti, tämä perinteinen hevosenkäsittely kun on niin tiukassa, vaikka se ärsyttääkin) miksikään "hevoskuiskaajaksi", mutta tahdon päästä eteenpäin omalla tielläni. Tehdä asioita hevoslähtöisemmin, treenata uutta vain silloin, kun molemmilla on siihen ideaali mielentila, muistaa olla vaatimatta liikaa. Näyttää ensin selkeästi, mitä tällä asialla haetaan takaa, ja pikkuhiljaa saada poni tekemään asiat pienemmästä ja pienemmästä merkistä. Tärkein asia, minkä olen oppinut, on se, että ei voi hevoselta vaatia mitään, ellei ole ensin pala palalta harjoiteltu, mitä se jotain on. Vielä kun tämän muistaisi aina itsekin! Joskus ihan "itsestäänselvyyksissä" tulee niitä asioita, joissa tajuaa, ettei koskaan ole oikeastaan opettanut, että mitä tämä asia tarkoittaa. Ihan järjetöntä. Jos ei ole alusta asti näyttänyt ja vaatinut tietynlaista käyttäytymistä tietyssä tilanteessa, niin miten voisin yhtäkkiä jollain kerralla vaatia sitä? Ja ehkä taas seuraavalla kerralla antaa olla. Kuten naruissa seisoessa - alusta asti en ole vaatinut täysin paikallaan seisomista, joinain päivinä on pienetkin liikehdinnät ärsyttäneet ja taas toisena päivänä poni on saanut vaellella eteen ja taakse narujen antamissa mitoissa ja "pyöritellä" pyllyä puolelta toiselle miten vain. Jos olen alusta asti sallinut näitä asioita, en voi yhtäkkiä vaatia täyttä paikallaoloa.

En tiedä onko tässä kirjoituksessa taas päätä tai häntää :D Tämä on tällaista ajatuksentulvaa, varmaan itsensätoistelua paljonkin.. olisi ihana päästä johonkin kurssille, missä oppisi käsittelemään hevosta eritavalla. Saisi konkreettista tuntumaa siihen, mitä luetut asiat tarkoittavat. Sen lisäksi näiden kahden lapsiriiviön kanssa ollessa ei vain tule ottaneeksi sitä aikaa siihen itseopiskeluun erityisen helposti. Aina kun on hetki aikaa hengähtää, tulee tehtyä jotain muuta, ei muista sitä, että voisi etsiä tietoa. Vielä on pitkä matka, mutta toivottavasti tulen vielä paljon oppimaan ja toivottavasti saisin myös näitä oppeja siirrettyä eteenpäin - jos en nyt ihan pikkupojasta omiin tapoihinsa kangistuneeseen appiukkoon, niin edes omiin lapsiini. Että he näyttäisivät myös käytöksellään sen arvostuksen herkkää, isoa eläintä kohtaan. Uskaltaisivat kulkea vastoin valtavirtaa, olla käyttämättä kuolaimia vain "tavan vuoksi", uskaltaisivat antaa hevosen kavioiden olla sellaiset, kuin ne luonnollisimmaan ovat, kengättömät. Erityisesti toivon tätä uskallusta itseltäni jatkossakin! Etten suhtaudu totuttuihin asioihin itsestäänselvyyksinä, uskallan kokeilla toista tapaa.

Demoniponi ja sen demonikaveri?